Siankärsämöä ovat käyttäneet niin intiaanit, muinaiset egyptiläiset kuin Kiinan yrttilääkintäkin. Saksassa tätä sotilaiden ja puuseppien(U) haavarohtoa on nimitetty myös naisten yrtiksi. Suomessa siankärsämöä on nimitetty mm. ”pellon vanhimmaksi”. Tämä viittaa sen pitkään historiaan rohdoskasvina. Sitä on löytynyt jo neandertalien hautapaikoilta. Siankärsämön käyttöarvosta kertoo myös se, että sillä on pitkälle yli sata kansankielistä nimitystä, kuten pyörtänöpöllö, pyörtänekärsämö(Z), tuhatlatva, nenäruoho, akantupakki, pientareheinä, mäntäpää, kuperkeikka, kaljakukkanen(A), hurstinkukka, aivastusjuuri(X) tai rautaheinä(U). Siankärsämö on pohjanmaalaisen Kärsämäen nimikkokukka(A).
Siankärsämö on monivuotinen, sinnikäs ja sopeutuva kasvi. Se hakeutuu maatalouden muokkaamiin ympäristöihin, meren rannoille ja teiden varsille. Sen ajatellaan saapuneen maahamme muinoin maatalouden ja liikenteen mukana(N).
Laji jaetaan kahteen alalajiin, etelänsiankärsämöön A. millefolium ssp.millefolium ja pohjansiankärsämöön A. millefolium ssp. sudetica(D). Jälkimmäinen kasvaa pohjoisen kosteilla jokivarsiniityillä, jossa se eräiden tulkintojen mukaan kuuluu alkuperäislajistoon(N).
Rohdosvaikutuksiltaan siankärsämö on laajakirjoinen(I). Sen nuoria lehtiä kannattaa kerätä keväällä tuoreeltaan käytettäväksi(A). Kuivilla paikoilla kasvaneet yksilöt ovat vahvimman makuisia(A). Yrtin makua kuvaillaan kitkeräksi ja jumoavaksi(P). Kukat kerätään talteen heinäkuun puolen välin aikaan, kun kukinnon torvikukat heilimöivät(Y). Kuivatun kukan tehoaineet säilyvät 2 – 3 vuotta, juuressa hiukan vähemmän aikaa(Y).