Laji on yleisimmillään saaristossa ja eteläisessä Suomessa, ja levinneisyyden pohjoisraja kulkee Pohjois-Savosta Karjalaan(H). Kuivien niittyjen ja saariston kallioketojen kaunistus piiloutuu helposti heinikon sekaan. Sen tunnistaa kaksisärmäisestä varrestaan ja pistemäisistä piki- ja kuultotäplistä lehdissä(D). Muserrettaessa kukasta irtoaa keltaista nestettä joka muuttuu valon vaikutuksesta punaiseksi. Hyperisiini on kuismakasvien suojamekanismi hyönteisiä vastaan.
Mäkikuisma on ennen kaikkea hermoston yrtti ja levottoman mielen tyynnyttäjä. Mäkikuismarohdos hillitse elimistön omien, aivovälitäjäaineita tuhoavien entsyymien toimintaa(B). Sitä käytetään yleisesti lievän masennuksen tukihoitona. Eläinlääkinnässä sitä on kutsuttu 99 vaivan lääkkeeksi monikäyttöisyytensä vuoksi(M).
Kuismaa on käytetty rohdoksi Kreikassa yli kahden vuosituhannen ajan. Vanhoista kirjoituksista ei ole käynyt ilmi, mitä alueen paristakymmenestä kuismalajista on ollut kyseessä(Z).
Suomen neljästä tunnetusta kuismalajista tunnetuimmat ovat mäkikuisma H. perforatum ja särmäkuisma H. maculatum. Näitä molempia on käytetty kansanlääkinnässä hyödyksi(Z), mutta apteekkirohdoksena on ollut myynnissä vain mäkikuismaa(A).
Masennuksen hoidossa tehokkain osa on nuppu, ulkoisessa käytössä siemenkota(Y). Myös lehtiä ja vartta voi käyttää. Yrttiöljy värjäytyy voimakkaan punaiseksi, ja värin voimakkuus kertoo aineen tehokkuudesta(Y). Kansan perinteisessä juhannuskukkaviinassa kuisman nupuilla värjättiin viina vaaleanpunaiseksi, ja näin saatiin moneen vaivaan tepsivä juhlajuoma(O). Kuisman keräämisessä luonnosta on syytä olla maltillinen, sillä mäkikuisma harvinaistuu sisämaahan päin mentäessä. Ketokasvina se toisinaan vihjaa vanhasta asutuksesta. Käytäthän aina kerätessäsi saksia, jotta monivuotinen kasvi ei irtoa juurineen. Mäkikuisma on hyvin voimakas rohtokasvi, jonka käytössä on noudatettava huolellisuutta.