Puna-apila yleistyi viljelykasvina maassamme 1800-luvun lopuilla, ja on nykyäänkin yleisimpiä heinänurmien lajeja. Typen sitojana sen suosio on kasvanut luonnonmukaisen viljelyn noustua arvoonsa. Sitä kasvaa eteläisessä Suomessa myös alkuperäisenä (T. Pratense var. pratense) eli ennen viljeltyjä kantoja(T. pratense var. sativum) saapuneena, mutta näitä kantoja on vaikea erottaa toisistaan(U). Yleisesti alkuperäiset kannat ovat aikaisemmin kukkivia, kova- ja matalavartisempia kuin viljelykarkulaiset(Q).
Mehukkaat puna-apilat ovat kimalaisten suosiossa. Kimalaiset ovatkin apiloille tärkeitä pölyttäjiä. Ainoastaan kimalaisilla on tarpeeksi pitkä kieli, joka ulottuu apilankukkien torvien sisään. Ne varmistavat että jatkossakin saamme nauttia apilaniityistä.
Puna-apilalla on tärkeä karjan rehukasvi. Suomessa tavataan sekä monivuotista että kaksivuotista alalajia, joista jälkimmäistä viljellään rehuksi. Rohdokseksi kerätään puna-apilan kukintoja(M), syötäväksi sopivat myös lehdet. Luonnonkasveistamme valkoapila ja metsäapila soveltuvat samankaltaiseen käyttöön puna-apilan kanssa(Z).